Läskiä lisää

Muistan erään työtoverini, joka nautti suunnattomasti herkuista. Kokouksiin varatut pullat kävivät kaupaksi. Ja ne näkyivät myös kaverin vyötäröllä. Kateellisena havahduin kuitenkin siihen, että hän oli sinut painonsa kanssa. Itse huomaan olevani kohta siinä isossa keski-ikäisten miesten kerhossa, joiden uimarenkaat ovat melkoiset. Vaihtunut vuosi ei hävittänyt karppausta vaan toi mukanaan voipulan ja laihdutusteesit. Pää hajoaa. Sanat “kinkku-uinti” tai “kinkkupoistobileet” yms. huuhaahommat saavat kannuni kiehumaan.

Oman navan tai painoindeksin ympärillä pyöriminen ei tunnu ihan terveeltä. Ellei paino sitten oikeasti uhkaa koko kehon koossapysymistä. Muutama lisäkilo joka paikassa lämmittää ja tekee elon mukavan tuntuiseksi. Mikään ei voita tuoretta vaimoni leipomaa pullaa ja päiväkahvilla lasten hymyä. Haluaisinko luopua siitä? En halua. Tämä aika kaipaa jotenkin armahtavampaa keskusteluilmapiiriä läskin ja terveyden ainaisesta kilpajuoksusta – unohtamatta sitä, että terveet elämäntavat on pop ja niihin kannattaa panostaa. Toivon tälle vuodelle lievää painonnousua heille, jotka eivät kärsi liian suuresta ylipainosta ja hieman painonlaskua heille, jotka kamppailevat oikean liikalihavuuden kanssa. Ja toivon myös hyviä kahvihetkiä hyvän pullan ja seuran kanssa.

Kiitos matkaseurasta

Lunta ei ole mutta joulu ilmoittaa tulostaan. On suuren juhlan aika. Kaikki hetkeksi pysähtyy. Elämisen keskiöön nousee perhe ja yhdessäolo. Vanhat perinteet kaivetaan esiin. Onneksi niin vähän vuosi toisensa jälkeen muuttuu. Mikään ei korvaa jouluruokien ja leivonnaisten tuoksua. Kuusen kantaminen sisälle ja lasten ilon näkeminen koristelun huumassa pysäyttää.

Olen iloinen ja osittain ihmeissäni että blogille on löytynyt lukijoita. Kiitos siis matkaseurasta. Matka jatkuu ensi vuoden alussa ja tahti suurin piirtein ennallaan. Unohdetaan jouluna mahdolliset riidat ja erimielisyydet. Joulun sanoma kertoo toivosta. Tänäkin vuonna on hyvä voittanut. Ja niin voittaa ensi vuonnakin.

Hieman hirvittää

Televisio ja lehdet ja koko mediataivas on täynnä euron kriisiä. Puhutaan jo siitä, että markka palaa ja vasta luovuin viimeisistä seteleistä luultuani etten koskaan enää niitä tarvitse. Euroopan ja koko maailman taloudessa taitaa pyöriä nyt sellaiset pyörät, ettei kukaan tai ketkään tiedä mihin mennään tai mitä pitäisi tehdä. Meno tuntuu hurjalta ja melkoisen usein olen kiinnittänyt televisioruudussa näkyvien poliitikkojen kasvonilmeisiin huomiota. Huoli taitaa olla aiheellinen ja neuvottomuus, ehkä epätoivokin valtaa alaa. Jotenkin tuntuu, että kriisi on hiipinyt olohuoneisiin ihan varkain. Vasta tuntui, että kaikki on hyvin ja eteenpäin mennään.

Elämä taitaa jatkua, käy yhteisen valuutan sitten miten hyvänsä. Raha ei tee onnelliseksi mutta helpottaa kyllä elämää. Ainakin näin väitetään. Ehkä tämä(kin) kriisi ajaa meitä jokaista etsimään vastauksia ja elämän toivonpilkahduksia jostain muualta kun kuluttamisen ikuisesta virrasta. Olen työkiireiden keskellä palannut myös jälleen kerran oppimaan jotain uutta. Logoterapian maailma on avautunut ja näkymät ovat olleet huikaisevia. Jollain tavoin talousahdingon keskellä olen miettinyt arvoja ja elämän tarkoitusta. Logoterapiassa arvot ovat elämisen keskiössä. Elämän tarkoitus toteutuu arvoja todeksi elämällä. Jälleen kerran joulukuun ensimmäisenä päivänä, kun kirjoitan tätä tekstiä olen kyselijän paikalla. Vanhat vastaukset ovat puntarissa ja uusia vastauksia odotan. Ne tulevat sitten kun on aika.

Isyydestä

Koen vaivaituneisuutta mutta toisaalta suurta vastuuta kirjoittaessani isyydestä. Sain olla muutama päivä sitten 6-vuotiaan Karolina-tyttöni päiväkerhossa isänpäiväkahveilla ja tunne mikä kulki päästä varpaisiin oli aikalailla huima. Monta kertaa olen isyydestä kirjoittanut ja monta kertaa huomannut että olen aikalailla kaukana ihanteista ja unelmista joihin olisin halunnut isänä yltää. Varmaan aika monella isällä on sama tunne. Tänäänkin haluan yrittää. Kiitos Karolinalle ja kaikille ihanille lapsilleni ja upealle vaimolleni isyyden mahdollisuudesta. Yritän taas. Olla parempi isä. Olla paikalla, olla läsnä. Kiitos ja anteeksi. Kiitos omalle isälleni menneestä vuodesta. Olet ollut aikalailla korvaamaton tänä vuonna.

Lukeminen kannattaa aina

Se taisi olla kulttuurin ja politiikan jättiläinen Jörn Donner, joka takavuosina televisiossa mainosti kirjakerhoa kehoittamalla ihmisiä lukemaan ja samalla huomautti, että lukeminen kannattaa aina. Kuulun itse siihen porukkaan, joka lehtien ja työn kautta tulevien paperien lisäksi lukee 1-2 kirjaa vuodessa – aikalailla usein joulun aikoihin. Tänä syksynä olen havainnut itsessäni jonkinlaisen muutoksen. Olen ahminut kirjoja enemmän kuin vuosiin ja olo on kuin saunasta tullessa. Olen rentoutunut, virkistynyt ja päässä paljon mietittävää. Viime viikolla sivut kääntyivät Olli Seppälän toimittamassa kirjassa missä näyttelijä Kari Hakala kertoi elämästään. Samassa kattauksessa meni syömishäiriöistä kertova kirja ja nyt kassin pohjalla on Pat Boonen vuonna 1974 kirjeisiin perustuva mielenkiintoinen kokoelmateos. Muutama kirja tuossa odottaa vielä avaamistaan.

Kirjoja lueskellessa olen huomannut, että kirjoittaminen ja lukeminen on aina aikalailla vahvasti kuulunut elämääni. Takavuosilta on kirjoitettuna pari omaa kirjaa ja päätoimittajuus kahdessa nuortenlehdessä. Sulkavalla ilmestyvässä paikallislehdessä sain kunnian pitää omaa palstaa parin vuoden ajan. Nykyisessä työssäkin tulee kirjoitettua. Muutama viikko sain kyselyn eräästä haasteesta johon lupauduin. Sekin liittyy kirjoittamiseen. Odotan innolla ja perästä kuuluu. Joitakin viikkoja sitten tapasin yhden elämäni merkkihenkilöistä. Opettajani Laukaan lukiossa toimi lehtori Sirkku Pylväs. Hänen äidinkielen tuntinsa ovat vieläkin muistoissa. Hän kehoitti minua kirjoittamaan ja lukemaan. Hän opasti minua osaavalla kädellä kun nuoren miehen ajatukset päätyivät runoiksi. Samainen Sirkku pahoitteli myös kun opintoni suuntautuivat kristillisen nuorisotyön maailmaan eikä kotimaisen kirjallisuuden saloihin. Kiitos Sirkku. Sinua oli ihana nähdä.

Juhlan aikaa

Kuka olisi uskonut neljännesvuosisata sitten, että pieni yhdistys, joka sai nimekseen Väentupa ry olisi hengissä ja toimisi? Uskottava se kuitenkin on. Hoitokoti Seukkalasta alkanut työ on laajentunut tuetun asumisen kautta eri työllistämisen muotoihin. Paljon on tehty ja paljon on toivottavasti edessä. Nyt on kuitenkin aika hengähtää ja juhlia.

Olen miettinyt paljon kuluneen vuoden aikana mitä tarkoittaa työ ja toiminta, jonka keskipisteenä on ihminen. Entinen työtoverini Ari Tähkäpää totesi kerran viisaasti, että jokaiselle meille on tärkeää olla keskipisteessä, mutta ei keskipisteenä. Tuohon kannattaa pysähtyä. Väentupa ry:n tarkoitus ei ole pysyä pystyssä vuodesta toiseen, vaan toteuttaa sille annettua ja löydettyä tehtävää. Jos tehtävänsä ja työnsä perusteet kadottaa, olisi ne etsittävä uudelleen.

Odotan alkavalta juhlaviikolta paljon. Ehkä kaiken eniten odotan tapaavani ihmisiä vuosien takaa. Katsotaan miten käy. Tervetuloa juhliin!

Laimeneeko olut?

Kuluneen viikon “iso” uutinen on kotimaassa ollut ehdotus oluen laimentamisesta. Puhuttu on myös siitä, että keskiolut siirrettäisiin takaisin Alkoon. Vertailukohtana on ollut Ruotsin maalla tehdyt päätökset ja tutkimukset 1970 (!) -luvulta. Panimoliitto ja vähittäiskauppa vastustavat uutta ehdotusta. Tutkimustuloksia satelee puolin ja toisin. Katsotaan miten käy.

Käy sitten keskioluelle miten hyvänsä ja on vaikutukset mitkä hyvänsä, olisi jälleen kerran puhuttava päihdeongelman syistä ja seurauksista. Samalla kun valtaapitävät maan kultapossukerhoissa miettivät leikkauslistojaan on syytä pitää meteliä ja nostaa pöydälle päihdekuntoutuksen määrärahat. Kysymys on siis arvoista ja siitä millainen yhteiskuntamme on nyt ja tulevaisuudessa. Totuus on nimittäin se, että on valtion budjetti yli- tai alijäämäinen, voimme juuri niin hyvin tai huonosti kun läheisemme voivat. Puhe päihdeongelmasta on aina ajankohtainen. Tuloksia hoitotyössä kuitenkin saavutetaan. Moni raitistuu. Saa elämänsyrjästä kiinni. Oppii elämään riippuvuutensa kanssa. Uskaltaa katsoa menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Oppii taas rakastamaan ja vastaanottamaan rakkautta. Kaiken keskiössä on ihminen. Laimenee olut tai ei.

Käsijarru päällä satasta

Jouduin keväällä tilanteeseen, että perheemme joutuin yhden auton loukkuun vaikka tarve olisi ollut kahdelle autolle. Mietin pitkään millaisen auton tarvitsisin ja monen pohdinnan ja ulkopuolisten kommenttien saattelemana päädyin hankkimaan vanhan Mersun vuosimallia 1985. Kilometrejä taulussa hieman yli 300 000 ja meno on tuntunut leppoisalta vaikka joskus varsinkin ohitustilanteessa tuntuisi kuin ajaisi käsijarru päällä. Kaiken kruunaa auton varusteisiin kuuluva radio varustettuna kasettisoittimella. Olen siis kirpputoreilla pyörähtäessä kahminut mukaan vanhoja kasetteja. Omista kaapeista on löytynyt niin Löytyt kuin Simojoetkin.

Tuttavuus vanhan Mersun kanssa on ollut melkoisen opettavaista. Kaiken ei tarvitse todellakaan olla uutta ja hohtavaa. Vanhoja kasetteja kuunnellessani olen miettinyt myös niitä kaikki hyviä oivalluksia, joita vielä 20 vuotta sitten tehtiin seurakuntien nuorisotyössä. Oli tarjolla teebusseja ja monenlaista piiriä ja toimintaa. On totta että ajat muuttuvat mutta muuttuuko ihminen? Olen kesällä ottanut aikaa miettimiselle ja vanhojen hyvien asioiden kelaamiselle. Suosittelen! Satasta mennään vaikka väkisin. Tervetuloa kyytiin!

Kaikki ei olekaan valmista

Olen kuluneen kesän aikana miettinyt taas jälleen kerran päihdetyötä ja sen haasteita. Miten työtä ja niukkoja voimavaroja pitäisi kohdentaa? Kuka tarvitsee apua eniten ja miten onnistutaan siinä että apua tarvitseva ja auttajataho kohtaavat toisensa?

Muutama ajatus on kirkastunut. On tärkeää tehdä perustyötä. Kohdata ihminen ja hänen asiansa aidosti ja rehellisesti. Pitäisi ehkä vielä rohkeammin katsoa tulevaisuuteen eikä yrittää ajaa autoa katsomalla peruutuspeiliin. Samalla kun tajuan kaiken auttamistyön keskellä oman keskeneräisyyden ymmärtää ettei kaikki olekaan valmista. Työtä ja sen rakenteita on mietittävä rohkeasti kadottamatta kuitenkaan perusnäkyä.

Tämäntyyppiset ajatukset ovat olleet mielessä kun olemme uusineet nettisivut pitkän odottelun jälkeen. Paljon uutta ja jotain vanhaakin. Iso kiitos graafikko Tea Ikoselle hienosta ulkoasusta! Kaikki ei ole valmista mutta onneksi verkkosivut ovat. Blogi päivittyy noin kahden viikon välein.

Kommentoida saa ja se on suotavaa: vaentupa@co.inet.fi